Julkaistu Studentbladetin helmikuun numerossa

Nukuttaa, ei jaksaisi kirjoittaa. Ei jaksaisi opiskella. Yö meni esseetä kirjoittaessa, aamulla oli riennettävä töihin. Muutamat tunnit siinä välissä stressasit tekemättömiä töitä. Ehkä kuppi kahvia auttaa tai energiajuoma. Ei kellään olisi mitään vahvempaa?

Opiskelijalle väsymys on arkipäivää. Tasapainoilu opiskelun ja työn välillä vie aikaa ja voimia. Jos tahtoo vielä pitää yllä jonkinlaista henkilökohtaista elämään, on otettava velkaa, univelkaa. Opiskelijan perusmielentila on ylivirittänyt valmiustila, jossa stressi ja ahdstus vievät vähätkin yöunet. Stressi ja uupumus otetaan itsestäänselvyyksinä, joita vain täytyy oppia sietämään. Viime vuonna julkaistun Opiskelijatutkimus 2010 mukaan viidennes opiskelijoista arvioi nukkuvansa harvoin tai tuskin koskaan riittävästi.

Tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta, nukkuminen ja muut ruumiin tarpeet ovat lisäkustannus. Vailla unta raatavat opiskelijat ja työntekijät ovat kapitalismin märkä uni. Tarpeeksi väsyneinä teemme vain työmme. Meillä ei ole aikaa tai voimia kapinaan. Mieleemme ei tule pohtia, kuka sanoo, että väsymys on normaalia. Emme ymmärrä syyttää kuin itseämme jatkuvasta väsymyksestä: meillä on ajanhallintaongelmia tai opiskelutekniikka on hukassa. Helpotusta tuovat YTHS:n masennuslääkkeet. Tyrmäystippojen sijaan aivomme ja ruumiimme tarvitsevat lepoa ja joutilaisuutta.

Meille väitetään, että kyse on väliaikaisesta elämänvaiheesta. Opiskele niin pääset töihin meille sanotaan. Todellisuudessa harvalle meistä on edessään varma työpaikka, monia odottaa pätkätöiden epävarma ja stressaava viidakko. Eikä työelämässäkään ole aikaa uneen. Ylityöt lisääntyvät ja työn ja vapaa-ajan erottaminen muuttaa vaikeaksi.

On aika katkoa univelan kahleet! Unelmoida omat unemme. Unelmamme voivat olla niinkin yksinkertaisia kuin toive riittävästä toimeentulosta, mielekkäästä työstä, riittävästä unesta tai vapaa-ajasta. Tai mahdollisuudesta vaikuttaa opintojemme sisältöön ja päättää itse minkälaista tietoa tuotamme. Pienuudessaan unelmamme ovat vallankumouksellisia. Asettamalla ihmiset, heidän halunsa ja tarpeensa etusijalle, ne kyseenalaistavat vallitsevan tuottavuuden ja tehokkuuden logiikan. Tämän logiikan mukaan tärkeintä on talouden kasvu, kilpailukyky ja voiton tuottaminen. Kaikki mikä ei palvele tätä tarkoitusta on turhaa lisäkustannusta, joka on pyrittävä nimimoimaan. Todellisuudessa tärkeimpiä ovat ihmiset ja heidän unelmansa.

Opiskelijatoiminta järjesti 12.1. Suuri nukahtaminen -tempauksen ja julkaisi Unimanifestin.

Ps. Du kan läsa artikelen på svenska från februaris Studentbladet

 Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.

Viime viikolla helsinkiläisen koulun vaalipaneelissa meiltä ehdokkailta kysyttiin, mistä ensi vaalikaudella leikkaisimme. Kokoomuksen edustajalle leikkaaminen ei tuottanut vaikeuksia toisin kuin meille muille: kun pyydettiin kolmea leikkauskohdetta tämä ehdokas osasi nimetä ainakin viisi.

Leikkauslistalle pyörivät sellaiset asiat, kuten “kuntien valtionosuudet”. Siis mitkä? Olisinko minä ysiluokalla osannut sanoa, mitä tämä tarkoittaa? Tuskin. Tällaisella kielenkäytöllä etäännytetään kuulijat siitä, mistä todella on kyse. Kuntien valtionosuuksien kohdalla kyse on kunnan palveluista. Kyse on kouluista, kirjastoista, neuvoloista ja terveyspalveluista, ja kaikista niistä muista asioista joiden varassa asuinpaikkamme ja elämämme pyörivät. Jos näistä halutaan leikata, niin sanotaan se sitten pliis suoraan.

Ja mitä itse vastasin kysymykseen? Totesin, että ennen kaikkea menovajeen täyttämiseen on käytettävä verotusta. Pääomaverotusta tulee kiristää, mutta on myös tosiasia, ettei ansiotuloverotustakaan voi jättää ennalleen. Myös hyvä- ja keskituloisten veroja on kiristettävä menovajeen täyttämiseksi. Varaa tähän on, näiden ryhmien verotusta on kuitenkin 2000-luvun aikana kevennetty tuntuvasti. Nämä veronkevennykset ovat myös nykyisen säästötarpeen taustalla. Mitä taas leikkauslistaan tulee, luettelin kolme asiaa: yritystuet, omistusasumisen korkojen verovähennyksen ja puolustusvoimat.

Tänään kello 13.30 Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kolmatta kymmentä opiskelijaa kaivaa peitot, makuupussit ja unilelut laukuistaan ja käy makaamaan porraskäytäville. Mankasta alkaa soida rauhallinen musiikki ja moniääninen puhe. Tieteenpäivillä vierailevat ihmiset jäävät hämmästelemään, televisiokamerat kuvaavat, me nukumme.

Opiskelijalla ei ole aikaa uneen. Opiskelijatoiminnan unimanifestin sanoin:

Opiskelijan perusmielentila on jatkuva ylivirittynyt valmiustila, jossa stressi ja ahdistus vievät nekin vähät yöunet, joihin olisi aikaa. Ja ainoa, mitä yliopisto tarjoaa, ovat YTHS:n uni- ja masennuslääkkeet! Aivot ja ruumis tarvitsevat oikeaa lepoa ja joutilaisuutta tyrmäystippojen sijaan!

Tämä ei koske vain opiskelijoita. Kyse ei ole väliaikaisesta elämänvaiheesta. Myös työssäkäyvän arki on raskasta. Vaikka palkka riittäisikin elämiseen, ylityöt ja työelämän tuleminen osaksi vapaa aikaa vievät voimat. Samalla pitäisi huolehtia, kodista, lapsista, omista ystävyyssuhteistaan. Univelkaa otetaan ja aito lepo ja joutilaisuus alkavat olla ylellisyyttä.

Tänään otimme aikaa unelle. Vaadimme, aikaa ja unta. Riittävää toimeentulo, joka vapauttaisi meidät jatkuvasta tasapainoilusta työn ja opiskelun välillä. Vapautta luoda opiskelun merkitykset itse, tutkia ja oivaltaa, ilman jatkuvasti kiristyvää kontrollia. Uneksia omat unemme. Tilaa unelle myös yliopistolla.

Makaaminen yliopiston aulassa tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin turvalliselta. Silmät kiinni on suojassa ja myös ympärillä liikkuvat ihmiset kohtelivat meitä varoen. Peiton alla on turvassa, sen tietää lapsikin. Myös yliopiston vahtimestari, joiden taholta olen joskus saanut kokea melko töykeää käytöstä, olivat nyt varsin rauhallisia. Yksi tuli ravistelemaan, mutta kun en reagoinut lähti pois. Nukkuvaa ihmistä ei saa häiritä eikä nukkava ole uhka. On myös vaikea tietää kuinka suhtautua julkisella paikalla nukkuvaan. Poliisikaan ei ottanut oikein todesta, kun vahtimestarien puhetta “opiskelijamielenosoituksesta”, kun vahtimestari kertoi puhelimessa, että nukumme. Poliisi ei tainnut priorisoida tätä mielenosoitusta eikä ilmaantunut paikalle tempauksen aikana.

Kaikki reaktiot eivät olleet vain positiivisia. Joku päivitteli sitä kuinka “ei vain hänen nuoruudessaan” ja eräs ohikulkija kysyi olemmeko jotain narkkareita. Makasin sellaisessa kohdassa, että ihmiset harppoivat jatkuvasti ylitseni. Erään rouvan turkki, joka osui naamalleni säikäytti aika pahasti.

Kello 14.30 herätyskellot alkoivat soida. Venyttelimme, nousimme, pakkasimme peittomme ja suuntasimme Unicafeen lounaalle. Ruokaa ja unta, niillä pääsee jo pitkälle.

Mielipide HS 9.1.2011

Lapsilisät ovat nousseet taas keskusteluun. Valitettavasti lapsilisäkeskustelu pyörii vain hyvätuloisten lapsilisien ympärillä, vaikka todelliset epäkohdat liittyvät pienituloisimpien lapsilisiin.

Lapsilisä perustuu universaaliuden periaatteelle, jonka varaan hyvinvointivaltio on rakennettu; tietyt tuet ja palvelut kuuluvat kaikille, koska myös yhteisesti rahoitamme niitä. Epäkohta ei olekaan siinä, että myös rikkaat saavat lapsilisää vaan siinä, että rikkailla ja keskituloisilla lapsilisä lisää tuloja, mutta köyhimmillä se leikkaa niitä.

Ongelma koskee toimeentulotuen varassa kokonaan tai osittain eläviä perheitä. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki tuet, myös lapsilisä, lasketaan tuloksi, ja toimeentulotukea maksetaan lapsilisän verran vähemmän. Lapsilisä ei siis paranna toimeentulotuen saajien taloutta millään lailla.

Suomessa elää lapsia alle köyhyysrajan saman verran kuin 1970-luvun alussa. Toimeentulotuen muuttaminen etuoikeutetuksi tuloksi - kuten se ennen 1990-luvun lamaa oli - olisi konkreettinen keino helpottaa köyhyydessä elävien lapsiperheiden asemaa ja vähentää köyhyyttä.

Sosiaalitukien arvon jälkeen jääminen ja pienimpien palkkojen riittämättömyys ovat johtaneet tilanteeseen, jossa yhä useampi perhe joutuu turvautumaan toimeentulotukeen. Kysymys lapsilisän vaikutuksesta toimeentulotuen määrään koskettaakin merkittävää joukkoa vähävaraisia ihmisiä.

KATRI IMMONEN VALTIOTIETEIDEN KANDIDAATTI

HELSINKI

Lapsilisät ovat herättäneet keskustelua Jari Sarasvuon todettua, että olisi “reilua meininkiä”, että rikkaat luopuisivat lapsilisistä. Kansan enemmistö kannattaa ajatusta ja puolueista sosiaalidemokraatit ovat valmiita leikkauksiin. Kuten Tero Toivanen kirjoittaa, demarit harjoittivat tässä halpaa ja ymmärtämätöntä populismia. Koko keskustelu lapsilisistä kuitenkin kertoo, etteivät keskustelijat ole perillä siitä, missä todelliset epäkohdat ovat. Rikkaiden lapsilisät ovat periaatteellinen, mutta kuitenkin melko triviaali kysymys. Rikkaiden lapsilisien kustannuksilla ei vähennetä köyhyyttä tai saavuteta säästöjä. Toisaalta oikeasti rikkaille lapsilisät ovat vain karkkirahaa.

Kaikille lapsilisät eivät kuitenkaan ole samantekeviä. Sosiaalietuuksien tai pienen palkan varassa elävät lapsiperheet ovat hyvinkin riippuvaisia lapsilisistä. Erityisen heikoilla ovat toimeentulotuella osittain tai kokonaan elävät. Nimittäin siinä missä keskituloisilla ja rikkailla lapsilisät lisäävät tuloja, toimeentulotukea saavilla lapsilisät eivät vaikuta tuloihin. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki palkat ja etuudut lasketaan tuloiksi, myös lapsilisät. Näin ollen sosiaalitoimen asiakas saa lapsilisän verran vähemmän toimeentulotukea. Samaan aikaan, kun rikkaat sijoittavat lisät lapsensa moporahastoon, köyhimmät eivät hyödy lapsilisästä mitenkään. Tässä on todellinen epäkohta, johon tulisi puuttua. Olisi reilua, että myös köyhimmät hyötyisivät lapsilisistä.

Ennen 1990-luvun lamaa lapsilisä oli etuoikeutettua tuloa suhteessa toimeentulotukeen, toisin sanoen lapsilisää ei huomioitu tulona toimeentulotukea laskettaessa. Laman leikkausten yhteydessä tästä luovuttiin. Näin kurjistettiin heikoimmassa asemassa olevien taloutta entisestään. Laman jälkeen lapsilisän asemaa etuoikeutettuna tulona ei palautettu ja nyt sitä tuskin edes muistetaan.

Kysymys lapsilisästä ja toimeentulotuesta on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa yhä useapi (lapsiperhe) joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, joka työtulojen tai muiden tukien riittämättömyyden vuoksi. Yleisesti nykyinen tilanne kertoo sosiaalietuuksien arvon jälkeenjääneisyydesta ja pienempien palkkojen riittämättömyydestä. Nykyisessä tilanteessa kysymys toimeentulotuen saajien lapsilisästä ei ole marginaalinen vaan koskettaa merkittävää joukkoa vähävaraisia ihmisiä. Lapsia elää alle köyhyysrajan Suomessa saman verran kuin 1970-luvun alussa. Lapsilisän muuttaminen etuoikeutetuksi tuloksi olisi konkreettinen keino vähentää lapsiperheiden köyhyyttä.

ps. lue myös Hesarissa 9.1. julkaistu mielipiteeni aiheesta.

Käsittelimme eilen Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan kokouksessa edistymisen seurannan tapauksia. Jos opiskelijan opinnot eivät etene vaadittavaa tahtia (4,8op/kk, ensi syksystä 5op/kk), joutuu opiskelija lukuvuotta seuraavana syksynä edistymisen seurantaan. Seurannasta selviää joko suorittamalla 18op syksyn aikana tai selittämällä hyväksyttävällä syyllä opintojen hidasta etenemistä. Syyksi kelpaa oma tai läheisen vakava sairaus tai kuolema tai muu vaikea elämäntilanne. Lisäksi syyn on oltava tilapäinen. Työnteko tai esimerkiksi lapsen saaminen eivät ole hyväksyttäviä syitä.

Eilisessä kokouksessa käsittelimme erilaisiin syihin vedonneiden opiskelijoiden tapauksia ja meillä oli kolme ratkaisuvaihtoehtoa: jatkaa tuen maksemista normaalisti, myöntää tuki määräaikaisena tai lakkauttaa tuki. Ratkaisujen tekeminen ei ole näissä tapauksissa helppoa, koska kokonaistukiaika on rajattu pääsääntöisesti 55 tukikuukauteen. Onko opiskelijan kannalta parempi jatkaa tuen maksua, jos hidas eteneminen on ollut ongelma jo useampana vuotena? Jos tahti ei nopeudu, tukikuukaudet menevät “hukkaan” ja opinnot täytyy saattaa loppuun kokonaan ilman tukea. Toisaalta, mitä opiskelijalle seuraa tuen katkaisemisesta? Tajuaako hän hakeutua tarkoituksemmukaisemman tuen piiriin tai onko edes oikeutettu siihen? Tukiviidakon ongelmat konkretisoituvat: ihmiset eivät osaa hakea tukia, joihin ovat oikeutettuja eikä oikeaa tukimuotoa välttämättä löydy, jos et asetu tarpeeksi selvästi mihinkään kategoriaan. Toinen ongelma, jonka opintotukilautakunnassa kohtaa, on kapea ja lokeroitunut käsitys ihmisen terveydestä. Opintojen on edettävä vaadittua tahtia vain tilapäinen hidastuminen annetaan anteeksi. Pitkäaikainen masennus, joka vaikuttaa opintojen etenemiseen koko opiskelun ajan ei ole selitys tai oppimisvaikeus, jonka vuoksi ei pysty vaadittuun tahtiin. Tällaisissa tapauksissa tukijärjestelmän logiikan mukaan opiskelijan kuuluisi hakautua toisen tukimuodon piiriin tai lopettaa opintonsa. Esimerkiksi masentuneelle opintojen eteenpäin saattaminen voi kuitenkin olla huomattavasti mielekkäämpää kuin viruminen sairaspäivärahalla, jolloin opintoja ei periaatteessa saa suorittaa. Kukaan ei tosin valvo tätä, joten käytännössä sairauspäivärahalla opiskelu on mahdollista. Voi myös olla, ettei elämäntilanne oikeuta muihin tukimuotoihin, mutta hidastaa opintoja pitkäaikaisesti.

Opintotukilautakunnan mahdollisuudet neuvoa opiskelijoita muista tukimuodoista ovat rajalliset, koska ne eivät kuulu lautakunnan toimivaltaan. Tässä lyhyesti tietoa muista tukimuodoista, jos lakkautuspäätös uhkaa:

1) Sairauspäiväraha
Jos sairastut ja sairaus kestää yli 15 päivää, voit hakea sairauspäivärahaa. Jos opintosi eivät sairauden takia etene, kannattaa sairauspäivärahaa hakea. Muista hakea myös asumistukea.
Kelan opas sairastavalle opiskelijalle

2) Toimeentulotuki
Toimeentulotuki on viimesijainen tukimuoto ja olet oikeutettu siihen, jos et ole oikeutettu mihinkään muuhun tukeen. Opiskelijoiden kohdalla toimeentulotuen myöntämisen kriteerit vaihtelevat. Opintotuen keskeydyttyä tai loputtua toimeentulotukea kannattaa hakea ja sitä täytyy myöntää, mikäli et voi hankkia toimeentuloasi mistään muualta. Toimeentulotukea haetaan omalta sosiaaliasemalta.
Helsingin sosiaaliasemat
HYYn toimeentulotuki-info

3) Yleinen asumistuki
Jos et ole oikeutettu opintotukeen (se on katkaistu tai loppu), voit hakea yleistä asumistukea.
Kelan asumistukisivut ja -laskuri

Yksi konkreettinen parannus olisi mahdollistaa osa-aikaineen opiskelu sairauspäivärahalla. Opiskelulla voi olla etenkin mielenterveyden sairauksien kohdalla kuntouttava vaikutus ja lisäksi tämä helpottaisi siirtymää takaisin täysipäiväiseen opiskeluun. Tämäkään muutos ei ratkaise kaikkia ongelmia. Tässäkin tapauksessa vastikkeeton perustulo olisi hämmästyttävän hyvä ratkaisu. Perustulon kautta omatahtinen opiskelu olisi mahdollista. Perustulo myös ylittää kokonaan kontrolliin ja väärinkäyttöön liittyvän problematiikan. Kun tuki on automaattinen, sen käyttöä ei tarvitse valvoa eikä sitä voi käyttää väärin.

Osallistuin joitain kuukausia sitten OUBS -televisiokanavan ohjelmaan, jonka aiheena oli opintotuki. Sanomiseni jäivät siinä määrin mieleen, että niihin jaksetaan viitata vielä nytkin. Blogitekstissään Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Elina Lepomäki kuittaa ihmisten vaatimuksen hyvästä työstä – jota myös Kokoomus paperilla tavoittelee – “maisterien marinana” ja vaatii työttömien laittamista pakkotyöhön. Aika ristiriitaista, kun Lepomäen blogin otsikko kuitenkin kuuluu “Vapaus. Ja miten siihen päästään”.

Lepomäki viittaa aika vapaasti sanomisiini kyseisessä keskustelussa ja muun muassa kertoo ikäni väärin. Siinä hän on kuitenkin aivan oikeassa, että en näe mitään väärää siinä, että valtio mahdollistaa taloudellisesti opiskelun taustasta tai varallisuudesta riippumatta. Koulutuksen maksuttomuus ja riittävä opintotuki ovat tämän edellytyksiä. Lepomäki itse taas ei tunnu ymmärtävän opintotuen tarkoitusta: tv-keskustelussa hän halusi poistaa opintotuen tulorajat, mutta ei pidä opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin merkittävänä asiana. Niin kauan, kun etuudet ovat tarveharkintaisia, niiden tarveharkintaisuus perustuu tarpeeseen, eikä niillä ole tarkoituskaan palkita ketään. Jos taas puhutaan perustulosta, sen voi nähdä palkitsevana, kun jokainen tehty työtunti kasvattaa tuloja. Perustulon idea ei kuitenkaan ole palkitsevuus vaan sen myöntäminen, että toimeentulo on perusoikeus.

Puheenvuorossaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä paitsi työtä myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Hän viittaa minun sanoneen, että opiskelulla on muutakin arvoa kuin työpaikan saaminen. Lepomäki jatkaa: “Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille”. Haalareita tai tupsulakkia en ole koskaan omistanut ja on melkoisen ymmärtämätöntä tulkita opiskelun arvon viittaavan bilettämiseen. Yhteiskunnasta jotain ymmärtävä ihminen tajuaa, että opisekelu hyödyttää yksilö ja yhteiskuntaa sitä kautta, että se parhaimmillaan kasvattaa kriittisiä yhteiskunnan jäseniä, joilla on kyky kyseenalaistaa ja luoda uutta riippumatta siitä työllistyvätkö ja mille alalle. Eivätkä opiskelijat opiskellessaankaan vain elele yhteiskunnan varoilla, esimerkiksi toiminta erilaisissa yhteiskunnallisissa yhdistyksissä tai vaikkapa ylioppilaskunnissa on äärimmäisen tärkeää kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, vaikka sille ei rahallista arvoa voikaan laskea.

Erityisesti Lepomäkeä häiritsee “paskaduunin” käsite. Tv-keskustelun aikana Lepomäki kysyi, että miten mikään duuni voi olla paskaa. Vastasin toteamalla, että paskaduuni on työtä, jossa on huonot työehdot ja joka on epämielekästä tekijälleen. Paskaduuni on myös epäitsenäistä ja siitä maksetaan huonosti. Huonon palkan ja työehtojen sekä epäitsenäisyyden yhdistelmä tuottaa epämielekkyyden. Lepomäen mukaan työehtosopimuksen mukainen työ ei voi olla paskaa. Kommentillaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä suomalaista työmarkkinajärjestelmää ja työelämän todellisuutta kohtaan. Voimassa oleva työehtosopimus on kahden sopijaosapuolen kompromissi eikä se, ettei työntekijäosapuoli ole pystynyt neuvottelemaan säädyllistä palkkaa tai kohtuullisia työehtoja tarkoita, että sopimus olisi säädyllinen. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaikki ne alat, joiden minipalkat ovat alle 10 euroa tunnilta. Tätä pienemmällä tuntipalkalla toimeentulo on todella niukissa ja silloin työ on palkkauksensa osalta paskaa. Toinen Lepomäen ohittama seikka on se, ettei Suomessa kaikilla aloilla ole työehtosopimusta, jolloin työntekijän suojana on vain työlainsäädäntö. Vahvasti työmarkkinaosapuolten vetämässä maassa monet asiat, kuten minimipalkka sovitaan kuitenkin työehtosimuksissa, jolloin työehtosopimusten ulkopuolella olevat joutuvat kärsimään huonoista työehdoista. Kolmanneksi Lepomäki ei tunnu tietävän mitään todellisuudesta työmarkkinoilla. Sopimuksista huolimatta työehtoja rikotaan jossain yrityksissä tai aloilla säännönmukaisesti. Nuoret ja opiskelijat ovat esimerkiksi heikossa asemassa työmarkkinoilla. He ovat huonosti järjestäytyneitä, eivät välttämättä tietoisia oikeuksistaan ja toimeentulon epävarmuuden ja vähäisyyden vuoksi työtä on otettava vastaan, vaikka kaikki ei menisikään ihan sääntöjen mukaan. Kuvatut ongelmat eivät kuitenkaan koske vain nuoria tai vain vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia töitä. Kokemuksen kartuttamiseksi ja työn saannin varmistamiseksi nuoret tekevät myös epävarmoja ja huonosti palkattuja töitä esimerkiksi freelancereina ja harjoittelijoina. Perusturvan jatkuva jääminen jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä myös tarkoittaa sitä, että pakko työntekoon riippumatta sen sisällöstä tai ehdoista koskettaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Tämä taas heikentää työntekijöiden neuvotteluasemaa ja johtaa siihen, että yhä useampi duuni alkaa olla paskaa.

Työ siis voi olla paskaa ja Lepomäen puhe “maisterien narinasta” on keino pyrkiä mitätöimään ihmisten aito ja oikeutettu halu hyvään työhön. On kummallista, että puhu paskaduuneista saa monet varpailleen. Vasta-argumenttien mukaan “kaikki työ on arvokasta” ja “ei työn kuulukaan olla hauskaa”. Jos ihmissuhde sisältää pelkkää riitelyä, on oikeutettua sanoa sitä huonoksi ja lopettaa se tai jos elämä tuntuu epämielekkäältä ja suunta on hukassa, elämä nimetään paskaksi ja kaikki tukevat pyrkimyksiä muuttaa sitä. Työ on kuitenkin eri asia. Työtä on tehtävä ja kaikki on kestettävä ja paskasta työstä puhuminen on haihattelua ja työn vierastamista. Työ voi olla paskaa siinä missä mikä tahansa muukin eikä mihin tahansa tarvitse suostua edes palkan vuoksi.

Uuden yliopistolain voimaantulosta on vajaa vuosi. Tämä vuoden aikana Kajaanin opettajankoulutus on päätetty lakkauttaa, Oulun yliopistossa ”ylimääräisten” opintojen sijoittamista tutkintoon on rajoitettu ja Itä-Suomessa yliopistossa aiotaan vähentää kuluja irtosanomalla kaikki opintopsykologit. Samaan aikaan kaikki yliopistot kilpailevat keskenään yksityisestä rahoituksesta. Aalto-yliopisto kahmii valtaosan rahoista, ja valtio palkitsee niitä, joilla menee jo valmiiksi hyvin.

Helsingin yliopistossakin tapahtuu. Humanistinen tiedekunta suunnittelee oppiaineiden radikaalia uudelleenjärjestelyä. Nykyiset oppiaineet on tarkoitus yhdistää oppiainekokonaisuuksiksi. Kokonaisuuksilla olisi ilmeisesti kandiin asti yhteisest opinnot ja maisterissa valittaisiin vasta oma erikoistumisala. Jatkossa opiskelija ei saisi valita itse sivuaineitaan vaan hänen pitäisi valita erilaisten, valmiiksi suunniteltujen opintopolkujen väliltä. Myös opiskelijan vapaavalintaisten opintojen määrää halutaan rajoittaa 25 opintopisteeseen.

Sekä opiskelijat että henkilökunta ovat olleet tyrmistyneitä. Mihin unohtui akateeminen vapaus? Millä oikeudella opiskelun vapautta ollaan rajoittamassa? Käsittämättömintä uudistuksessa on sen toteutus. Tiedekuntaneuvoston opiskelijaedustajien korviin tieto uudistuksesta kantautui ilmeisesti vasta äskettäin, kun suuntaviivat on jo asetettu. Uudistus myös aiotaan runnoa läpi valtavalla kiireellä: ensimmäiset suunnitelmat – laitosuudistuksen jälkeen vielä sekaisin olevilta – laitoksilta halutaan joulukuussa ja tiedekuntaneuvoston on määrä päättää asiasta lopullisesti toukokuussa.

Tältä näyttää uusi uljas yliopisto!

Minä sanon barrikadeille! Eiväthän humanistit aio niellä tällaista?

Lisää uudistuksesta humanistisen blogista (vain yliopiston tunnuksilla).

Olin reilu vuosi sitten lyhyen aikaa koulunkäyntiavustajan sijaisena erityisluokalla eräässä espoolaisessa koulussa. Luokka oli poikavaltainen, kuten erityisluokat usein ovat. Liikuntatunnilla pelattiin fudista. Toinen luokan kahdesta tytöstä, olkoon vaikka Ella, ei hallunnut pelata, joten me lähdimme kävelylle. Metsäretkellä viidesluokkalainen Ella kertoi aika avoimesti elämästään. Koirista, siskoista, äidistä, kavereistä ja sossun maksamista ratsastustunneista. Yksi aihe nousi yli muiden; Ella oli kohdannut (harvinaisen?) paljon seksuaalista häirintää. Huutelua kadulla, epämiellyttäviä ehdotuksia selvästi vanhempien miesten taholta, joskus häirintä oli ollut fyysistäkin. Tummaa meikkiä ja gootahtavia vaatteita käyttävä Ella saattoi ulkonäöllään houkutella häiritsijöitä tavallista enemmän. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Eikä tässä yhteydessä sekään, kuinka järkyttävää on, että alle teini-ikäinen joutuu kohtaamaan tällaista. Oleellista on, että häirintä oli asia, joka kosketti, häiritsi ja pelottikin Ellaa hyvin paljon. Ja Ellalla oli selvästi tarve keskustella asiasta aikuisen ihmisen kanssa. Eikä kyse ollut vain traumaattisten kokemusten purkamisesta vaan tyttö halusi myös ymmärtää, miksi hän kohtaa tällaista, miksi tällaista tapahtuu. Ellan kohdalla häirintä-kokemukset olivat tuottaneet jonkinlaisen feministisen heräämisen ja hän julisti kovaan ääneen, että kaikki miehet ovat sikoja.

Koulutunneilla Ella ei useinkaan jaksanut keskittyä. Luonnontieto tai englannin kielioppi lähinnä turhauttivat. Mietin kovasti, kuten usein aikaisemminkin koulussa, mikä kaiken tiedon pänttäämisen järki on? Ketä varten asioita opetellaan, mitä ylipäätään muistetaan enää vuoden tai kymmenen kuluttua? Voidaanko edes määritellä niitä asioita, jotka jokaisen on osattava? Freiren kriittisen pedagogiikan innoittamana aloin vakavissani miettimään, miten Ella suhtautuisi oppimiseen ja kouluun, mitä oppisia ja hyötyisi, jos ennalta opittavaksi määriteltyjen asioiden sijaan, opetus lähtisi siitä, mikä hänen elämässään on keskeistä? Mitä jos ongelmakysymykseksi nostettaisiin seksuaalinen häirintä? Tämä kysymys kiinnosti ja häiritsi Ellaa. Alkuun pohidttaisiin konkreettisia tilanteita, sitten lähdettäisiin erilaisten tekstien ja materiaalien kautta selvittämään, mistä ilmiössä on kyse. Käytäisiin läpi feminististä teoriaa, psykologiaa, sosiologiaa, tietenkin lapselle ymmärrettävässä muodossa. Samaan aikaan, kun alkaisi hahmottua, minkälaiset valtasuhteet ja rakenteet tuottavat häirintää, oppilas olisi oppinut valtavasti yleensä ottaen yhteiskunnallisista rakenteista ja vallasta.

Freiren pedagogiikka lähtee liikkeelle ongelmasta ja pyrkii asettamaan sen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Oppiminen tapahtuu tätä kautta ja palvelee ennen kaikkea oppijaa. Ongelma tai lähtökysymys haetaan oppijan omasta elämästä. Freiren pedagogiikka ja kriittinen pedagogiikka ylipäätään korostaa tiedon ja koulun poliittisuutta. Pyrkiessään neutraaliin tietooa koulu tulee uusintaneeksi yhteiskunnallisia valtasuhteita. Kriittinen pedagogiikka taas pyrkii tekemään valtasuhteet näkyviksi ja kyseenalaistamaan ne. Ja lopulta kumoamaan. Freiren ajatus on, että opiskelun kautta oppija voi oivaltaa sorretun asemansa ja sortoa tuottavat rakenteet. Freiren ajattelussa ymmärrystä seuraa toiminta tilanteen muuttamiseksi.

Kriittisen pedagogiikan ja Freiren hengen soisi vaikuttavan koulua koskevissa uudistuksissa. Tältä alueelta myös varmasti löytyisivät keinot nuorten poliittisten tietojen, taitojen ja kiinnostuksen kasvattamiseen. Tähän suuntaan laajalti kritisoitu peruskoulun tuntijakouudistus ei vie.